Otsikko kuvaa hyvin sitä
minkälainen oma kosketukseni urheilemiseen on tässä 28 vuoden aikana ollut.
Ensin lapsena pelailtiin kavereiden kanssa vaikka mitä pallopelejä. Sitten n.
9-10 vuoden iässä kuvioon astui jääkiekon aloittaminen ensin nk.
Leijonaliigassa ja sen jälkeen tuli siirtyminen kotikaupungin ylpeyteen
Savonlinnan pallokerhoon (SaPKo). Jääkiekko tuntui itselleni oikealta lajilta.
Olin vielä tuohon aikaan yleensä ikäisteni suurikokoisin lapsi, joten fysiikka
on kehittynyt alun perinkin hyvin jo lapsesta lähtien. Nuorempana ei ollut
vielä vakituisia pelipaikkoja, paitsi maalivahdit, joten aluksi pelailin mitä
sattuu kenttäpelaajan paikkaa. Kuitenkin fyysisyyteni ja melko hyvin
kehittyneiden voimatasojeni vuoksi minut istutettiin puolustajan paikalle jo
joskus 12 vuotiaana.
Jääkiekkovuodet oli todella
mukavia. Meillä oli helkkarin hyvä porukka. Kävimme muun muassa Saksassa
Fussenissä turnauksessa keväällä 2003. Oli se hienoa lähteä ulkomaille
pelaamaan lätkää! Tämä jäikin viimeiseksi turnauksekseni joukkueen kanssa.
Marraskuussa 2013, kesken Lappeenrannassa pelatun kymi-Saimaan
runkosarjaottelun, tunsin rinnassa suunnatonta kipua, jonka vuoksi peli jäi
kesken. Kotimatkalla bussissa kuume rupesi nousemaan. Savonlinnaan päästyämme
menimme terveyskeskuksen päivystykseen. Muistan vieläkin, kun lääkäri kuunteli
sydäntäni hyvin pitkään, kunnes sanoi ”nyt pitää lähteä sairaalaan, nimittäin
sydämestä kuuluu voimakas sivuääni”. Kyllähän siinä 13-vuotiaalle pojalle pien
paniikki iski. vanhemmista puhumattakaan. Päädyin sitten sairaalaan, jossa
sydäntä kuunteli lastenlääkäri. Diagnoosi vaikutti selvältä ja sain lähetteen
Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan lastenosastolle. Lähtö Helsinkiin
tapahtui yön aikana ambulanssikyydillä. Äitini lähti mukaan ja isä ja veljet
jäivät kotia. Keskimmäinen veli itseasiassa oli lomilla armeijasta ja palasi
vielä Kontiorantaan seuraavana aamuna. Ambulanssimatka meni nukkuessa. Muistan, kun kuumehoureissani heräsin kaamivaan kipuun kädessäni. Minulle
oltiin laittamassa kanyyliputkea suurin piirtein valtimon kohdalle ranteeseen.
Kipu oli tosi kova. Tämän jälkeen olin teho-osastolla muistaakseni viikon ajan.
Lopullinen diagnoosi oli se, että minun sydämeni aorttaläpässä oli bakteerin
aiheuttama vuoto. Samanlainen sydänvika on ollut muun muassa Arnold Schwarzeneggerilla
sekä Teppo Nummisella. Vuoto on sen verran iso että se pitää leikata. Minulla
oli tasan kaksi vaihtoehtoa:
1. aorttaläpän tilalle asetetaan sian läppä, jolloin en tarvitse elinikäistä
verenohennuslääkitystä. Kuitenkin elimistö rupeaa hylkimään ns. vierasta
kudosta, jonka vuoksi uusintaleikkaus voisi tulla, 5,10 tai 15 vuoden sisällä.
2. Aorttaläpän tilalle asetetaan
ns. mekaaninen läppä. Tämä vaatii
elinikäinen verenohennuslääkityksen, mutta mekaaninen läppä kestää monta ihmisikää.
Verenohennuslääkkeiden syöminen kuitenkin estää jääkiekon pelaamiseni.
Noh asiaa pohdittuani päätöksen
tein kuitenkin ihan sen perusteella, että vihasin olla sairaalassa ja en
todellakaan halua uuteen leikkaukseen. Joten siihen marraskuiseen iltaan loppui
minun jääkiekon pelaaminen kilpatasolla.
Kokonaisuudessaanhan tuohon episodiin meni aikaa n. 3 kuukautta. Eli olin marraskuun lopusta muistaakseni helmikuun loppuun asti käymättä koulussa. Tuosta 3 kuukauden ajasta vietin sairaalassa arviolta puolet ajastani. Siinä matkan varrella tuli muutama vastoinkäyminen. Leikkaus meni itsessään hyvin ja toivuin nopeasti ja pääsin lopulta vähän yli viikon päästä leikkauksesta kotiin. Kotona ollessa kuitenkin ensin sydänpussiini rupesi kertymään nestettä, joka ei lähtenyt nesteenpoistajilla pois. Tämän vuoksi jouduin jälleen lähtemään Helsinkiin. Helsingissä vastoinkäymiset jatkuivat, kun sydänpussiin laitetun katetrin jälkeen tulehdusarvoni nousivat jonnekin 200 tienoille. Eikun taas suonensisäiselle antibioottikuurille ja taas vietettiin Helsingissä 1-2 viikkoa. Kun lopulta pääsin kotiin, niin pääsin vihdoin palaamaan kouluun. Uskomatonta, mutta totta odotin kouluun palaamista todella paljon. Lähinnä siksi että eipä tuolla sairaalassa olo aikana juurikaan oman ikästä seuraa ollut.
10 vuotta siinä meni kun seuraavan
kerran laitoin lätkäkamat päälle (jos ei siis lasketa pipolätkää talvisin), kun
rupesin käymään pelaamassa lätkää työpaikan porukalla 2013 syksyllä Helsingin Myllypurossa.
En siis voi pelata ns. oikeaa lätkää, jossa taklataan, koska verenohennuslääkkeiden
vuoksi minulla on isompi riski saada sisäisiä verenvuotoja, kuin normaalilla
terveellä ihmisellä. Joka tapauksessa siitä lähti sitten jälleen lätkän
pelaaminen harrastemielessä. Löysin joukkueenkin, jossa pääsen ihan pelejä
pelaamaan. Nykyään siis käyn pari kertaa viikossa harjoituksissa ja kauden
aikana pelejä on keskimäärin joka toinen viikko.
Toki tuossa 10 vuoden aikana ja
heti lätkän lopettamisen jälkeen oli pakko kokeilla jotain muuta lajia, sillä
tykkään joukkuelajeista niin paljon. Pelasin lopulta salibandya 3 vuoden ajan
ja lopetin sen pelaamisen Lukio aikana, kun ei se vaan tuntunut omaltani.
Eiköhän tässä tarpeeksi tähän
toiseen postaukseen. Seuraavalla kerralla voisin avata hieman kuntosali taustaani.
Siihen liittyy muun muassa voimanostoa ja kisaamista. Mutta siitä seuraavalla
kerralla lisää!
-JL-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti